Suomen suosituin luontoääni

Kirjoittanut Taru Alin

Konkariselostaja av-kääntäjän työparina

Lauantai-ilta ja Avara luonto. Tuttu ääni kertoilee verkkaisesti monimuotoisen maapallomme ihmeistä, ja kaikki hiljenevät kuuntelemaan. Jarmo Heikkisen ääni on kuulunut monen suomalaisperheen saunanjälkeiseen hetkeen jo vuosien ajan. Piakkoin YLE Kulttuurin toimittajan ja ohjaajan työstä eläkkeelle jäävä TV- ja radiotyön legenda on kuitenkin paljon muutakin kuin ”se Avaran luonnon selostaja”. Neljälle vuosikymmenelle ulottuvalle uralle mahtuu selostajan, toimittajan ja ohjaajan työn lisäksi myös käsikirjoittamista ja näyttelemistä. 1990-luvun puolelle saakka Heikkinen toimi melkeinpä ainoana Avaran luonnon selostajana.


Muuttuva maailma on Heikkisen mukaan tuonut luontodokumenttien aiheisiin jonkin verran äärimmäisyyksien hakua, mutta suurimmat muutokset ovat tapahtuneet tekotavoissa ja tekstissä. Alkutaipaleella selostajan lukuvirheet merkittiin kelanauhuriin paperisuikaleilla, ja kohdat nauhoitettiin jälkikäteen uudelleen. Suomen kielen lauseenmuodostuksen muuttuminen on vaikuttanut myös spiikkitekstien sävyihin.

Hyvä selostusääni lähtee Heikkisen mukaan neutraaliudesta. Eri sävyjä ja painotuksia on kuitenkin osattava tuoda esille siten, että selostus pysyy taustalla eikä katsoja jää miettimään sitä. ”Hyvä spiikki on minimalismin taidetta,” Heikkinen tiivistää. Tekstitykset ovat syrjäyttämässä selostuskäännökset muun muassa kustannussyistä. Heikkinen pitää selostuksen säilymistä tekstittämisen rinnalla tärkeänä. Ulkomaalaisesta filmistä tulee suomenkielisen selostuksen myötä omempi, eikä tekstiä ole tarvetta tiivistää yhtä paljon kuin tekstityksissä. Av-kääntäjää tarvitaan myös selostustöissä, joissa toisinaan kysytään ohjaajan taitoja.

Selostaja saa käännöksen sähköpostitse ja tapaa sitten kääntäjän. Heikkinen kertoo, ettei useinkaan tutustu selostettavan ohjelman kuvanauhaan etukäteen, ellei kääntäjä katso sen olevan tarpeen. Selostustekstin Heikkinen lukee aina huolellisesti, ellei se jostakin syystä päädy hänen käsiinsä viime tingassa. Konkarilta spiikki sujuu toki tarvittaessa kylmiltäänkin.

Uusien käsitteiden tai vaikkapa eläinlajien lihavoiminen tekstissä helpottaa myös selostajan työtä. Jos ohjelmassa on sekä tekstitettyjä osuuksia että selostusta, Heikkisen mielestä on tärkeää, ettei selostaja lue jo tekstissä mainittua eläinlajia esittelypainotuksella. Tässäkin kääntäjän ja selostajan yhteistyön merkitys korostuu, sillä selostaja ei aina näe etukäteen tekstitettäviä osuuksia.

Kääntäjän toimituksellisen työn osuus on lisääntynyt tiedon lisääntymisen myötä, mutta varsinaista ohjaamista kokenut selostaja tarvitsee vähemmän. Heikkisen kokemuksen mukaan kääntäjä keskeyttää selostuksen nauhoituksen ani harvoin, mutta aina asiasta. Selostaja on kenties ymmärtänyt asian väärin tai unohtanut esittelypainon, jolloin kääntäjä ohjaajan asemassa antaa lukuohjeen. Oikea luenta on Heikkisen mukaan tärkeä asian ymmärtämisen kannalta.

Kääntäjä panee selostustekstiin myös ääntämisohjeita esimerkiksi vieraskielisten erisnimien kohdalle ja tarvittaessa keskeyttää nauhoituksen uutta ottoa varten. Selostaja ajoittaa lukemisen kääntäjän merkitsemien alku- ja joskus myös loppuaikakoodien mukaan. Tarvittaessa kääntäjäohjaaja antaa selostajalle merkin, jonka kohdalla luennan tulisi alkaa, mutta hyvästä reaktionopeudestaan kiitelty Heikkinen ei enää tätä menetelmää käytä. Kokenut selostaja pystyy myös tarvittaessa nopeuttamaan luentaa, mutta usein tekstiä joudutaan tiivistämään, sillä nopeutettu kohta ei saisi erottua liikaa muusta rytmistä. Heikkinen mainitseekin aloittelevan kääntäjän yleisimmäksi kompastuskiveksi liian runsaan tekstimäärän käytettävissä olevaan lukuaikaan nähden.

Pitkään jatkunut yhteistyö samojen kääntäjien kanssa vähentää kääntäjien antamien ohjeiden tarvetta, ja vastavuoroisesti myös selostaja voi kommentoida kääntäjän työtä. Heikkinen kertookin tarvittaessa omaksuvansa myös äidinkielen opettajan roolin. Kaiken kaikkiaan Heikkinen kiittelee Ylen suomentajia taitaviksi ja asiansa osaaviksi ammattilaisiksi. Heikkinen arvostaa myös äänittäjän panosta parhaan mahdollisen lopputuloksen luomisessa.

Heikkinen arvioi 50 minuutin ohjelman nauhoituksen vievän noin tunnin ja viisitoista minuuttia. Tällaisia nauhoituksia kokenut selostaja voi tehdä peräkkäin kaksi, jopa kolmekin. Studioajat ovat kuitenkin kortilla, ja erityisesti äänittäjät ovat kovilla kireän tahdin vuoksi.

Toimettomaksi Jarmo Heikkinen ei aio jäädä eläkkeelläkään. Freelance-työt jatkuvat, ja suosikkiselostaja on alkanut opetella kaksirivisen soittoa opettajan johdolla. Laiskaksi oppilaaksi tunnustautuva Heikkinen kertoo myös harrastavansa keräilyä: arkistoista löytyy muun muassa kasapäin vanhoja selostuskäsikirjoituksia ja videonauhoja. ”Niissä on hyvää tietoa, vaikka en minä tiedä, mihin niitä tarvitsen,” Heikkinen nauraa.

Haastattelu julkaistu kokonaisuudessaan Kääntäjä 9/2010 -numerossa. Heikkisen suloääntä voi kuunnella YLEn Elävän arkiston tallenteissa.